*Mitä opimme villikaneilta?*

Alkuperäinen teksti: Inger Milton, Ruotsi
Suomentanut: Katriina Hautala

Julkaistu Rodentiassa 3/11.

Lemmikkikaneillamme on jalostuksesta huolimatta säilynyt pitkälti alkuperäinen käyttäytyminen. Ymmärtääksemme kanejamme ja niiden tarpeita, voimme opiskella villikanien elämää ja käyttäytymistä. Toisin sanoen, villit kanit voivat kertoa kesyjen sukulaistensa tarpeista.

Villit kanit asuvat kuivassa hiekkamaassa, mieluusti pusikon suojaamassa mäessä. Ne kaivavat onkalon maahan suojautuakseen vaaran uhatessa.

Kesyt kanimme haluavat kuivan ja tuulelta suojaavan häkin, jossa on kolme umpinaista seinää ja mieluusti pieni mökki, johon kömpiä sisään. Kanit kaivavat mielellään, vaikka eivät pääsisikään häkin pohjaa syvemmälle.

Villit kanit elävät yhdyskunnissa. Tämä tarkoittaa sitä, että jokaisella kanilla on oma määrätty reviirinsä. Lähimmillä naapureilla voi olla hieman yhteistä aluetta, mutta tappeluita voi syttyä ja heikommat pakotetaan tiehensä.

Kesyt kanimme eivät halua jakaa häkkiään eli reviiriään toisten kanien kanssa. Mahdollisesti kaksi yhdessä kasvanutta naarasta voivat hyväksyä toisensa, mutta usein toinen naaras alistaa toista. Jokainen kani haluaa oman häkin josta määrätä, ja tappelun sattuessa niillä ei ole mitään mahdollisuutta paeta. Ympäristön vaihtaminen eli vieraalle reviirille muuttaminen on kanille stressaavaa.

Villikanit lepäävät luolan suojassa ja viileydessä päivisin, mutta hämärissä tulevat esiin syömään ruohoa, yrttejä ja varpuja. Kanit maistelevat siemeniä ja lehviä.

Lemmikkikanit ovat myös ilta-aktiivisia ja arvostavat illalla tapahtuvaa ruokintaa. Ilta on myös paras aika astuttaa kaneja.

Koska kanit viettävät elämänsä maanalaisissa luolissa ja illanviileydessä, ovat ne herkkiä lämmölle, ja häkki pitäisikin sijoittaa aina hämärään ja viileään.

Kesykanit tarvitsevat perusravinnokseen laadukkaan yhdistelmän heinää ja rehua oikealla mineraalikoostumuksella.

Villit kanit ovat aina valppaina kuunnellen ja nuuhkien alituiseen, lähestyykö sitä petoeläin. Saaliseläimenä ei voi koskaan olla valikoiva, vaan pienimmästäkin vaaranmerkistä kani pakenee päistikkaa koloonsa sydän pamppaillen kyyhöttämään.

Pakenemisvaisto on vahvana myös kesyissä ystävissämme. Mitä enemmän niitä käsitellään, sitä kesympiä niistä tulee, mutta jopa todella kesylle kanille on vaikea olla loikkaamatta vähän pakoon, kun sitä aiotaan nostaa häkistä.

Villikanilla on pesäkolo, josta etsiä turvaa, mutta myös erillinen käymäläkolo. Kun sitä on aikansa käytetty, kani peittää sen ja kaivaa uuden käymälän.

Lemmikkikaneilla on käymälä häkin pimeässä nurkassa, ja ne haluavat meidän siivoavan käymälän säännöllisesti, koska eivät voi itse kaivaa uutta käymälää. Mutta ne kaivelevat joka tapauksessa ja arvostavat kunnollista kuiviketta, johon saavat ajaa kaivelunhimonsa.

Kun villikaninaaras on kiimassa, se pyyhkii leukaansa kiviin ja puunjuuriin kiinnittääkseen yhdyskunnan komeimman uroksen huomion tilaansa. Uros on merkaillut haisevalla pissalla reviirinsä, joka sisältää monen naaraan alueen. Uros parittelee kiimaisen naaraan kanssa useita kertoja. Siinä samassa naaraan munasarjoista irtoaa munasoluja, joka suurella todennäköisyydellä myös hedelmöittyy. Naaras kaivaa uuden kolon. Jos jokin menee pieleen, esimerkiksi naaras sairastuu tai ravinto loppuu, naaras imeyttää alkiot takaisin elimistöönsä.

Kun lemmikkikanimme pyyhkii leukaa häkin oveen ja heinähäkkiin, tiedämme naaraan olevan kiimassa ja valmis astutettavaksi. Hormonisignaalit saavat munasarjat irrottamaan munasoluja ja sitten naaras alkaa kaivella uutta asuinkoloa häkissään. Synnytyksen lähestyessä, häkkiin asetetaan sopivasti synnytyslaatikko, jota naaras saa järjestellä. Uroksen taas onnistuu pilkuttaa upouusi takkisi hyvin tähdätyillä pissasuihkuilla, kun ruokit sitä seuraavalla viikolla.

Villikaninpoikaset pysyvät turvallisesti luolassa maan alla, ruoholla ja emon karvalla peiteltyinä. Kun emo poistuu ulos syömään, se peittää kolon oviaukon, etteivät petoeläimet löytäisi pesää.

Kesykaninpoikaset pysyttelevät mökin lämpimässä emon karvojen alla. Emo vuoraa pesän seinät heinällä ja papanoilla. Huonolla tuurilla emo voi peittää poikaset miin, että ne tukehtuvat. Jos poikanen joutuu nisässä roikkuessaan pesän ulkopuolelle ja häkin lattialle, emo ei kanna sitä takaisin sisälle. Saatamme pitää emoa huonona, mutta on muistettava, että villikaneilla poikaset ovat alhaalla maakolossa. Poikaset eivät voi kellahtaa pois sieltä, ja sen takia kanien ei ole tarvinnut kehittää vaistoa, joka saa ne kantamaan poikasen takaisin pesään.

Villikani kasvattaa 4-5 poikuetta vuodenaikaa kohti ja elää kovaa elämää, johon kuuluu alituinen uhkavalmius, loiset ja epätasainen ravinnonsaanti. 2-vuotiaana se ei ehkä ehdikään pakoon petoemoa, jolla on luola täynnä pentuja. Villikani elää harvoin kauemmin kuin 2 vuotta.

Lemmikkikanilla on jatkuvasti saatavilla vettä, hyvää heinää, rehua, suolakivi ja nuhan tullen antibioottia. Häkin ulkopuolella on harvoin kettua suu kuolassa ja kani elääkin melko suojattua ja hyvää elämää. Siinä 7 vuoden tietämillä alkavat vanhuuden vaivat viedä voiton ja viimeinen päivä alkaa lähestyä myös lemmikkikanillamme.

Lähde:
www.skaf.info

Artikkelit

© Anemoneniitty.net, 8.12.2012 21:05 Validated by HTML Validator (based on Tidy)