*Harvalukuisten kasvatuksesta*

Julkaistu Rodentiassa 3/13

Aloittaessani kasvattamaan pikkueläimiä, rakkaudekseni osui tavallisista eläinlajeista; kaneista, marsuista ja hamstereista, vähän harvalukuisemmat värit. Olen kasvattanut kyllä 90-luvulla harvinaisempia eläinlajejakin; roborovskeja, oka- ja seeprahiiriä. Harvinaisuus tuo oman lisähaasteensa kasvatukseen, koska jalostuseläimiä on vaikeampi löytää. Sillä on monenlaisia vaikutuksia riippuen, onko koko eläinlaji vieras Suomessa, vai onko eläinlaji ihan tavallinen, kuten marsu, mutta sen muunnos; väri tai rotu, on harvinainen.

Rekisteröinti on yhtenä suurena erona siinä, kasvattaako esim. seeprahiiriä vai vaikkapa lilac-marsuja. Harvinaisen eläinlajin rekisteröinti helpompaa, sillä niille on vähemmän vaatimuksia rekisteriin pääsyyn, jos niille ylipäätään on rekisteri olemassa, tai yhdistys joka sitä ylläpitää. Toisaalta rekisteriin saamisella ei välttämättä ole niin suurta tarvettakaan, jos kyseiselle eläinlajille ei järjestetä vielä edes näyttelyluokkia.

Jos eläinlajille on jo olemassa Suomen Kani- ja Jyrsijäliiton alainen lajiyhdistys, rekisterinumeroita tarvitaan osalle jalostuseläimistä myös siinä tapauksessa, että anotaan kasvattajanimeä. Esimerkiksi SNL sallii harvinaisten hiirilajien, kuten natal-, oka- ja seeprahiirten, rekisteröinnin vapaasti, ilman tavallisilta hiiriltä vaadittuja näyttelytuloksia tai edes rekisterimaksua. SGY rekisteröi ilmaiseksi harvinaisimmat lajit, mutta deguista ja perpalliduksista peritään jo maksu.

Sen sijaan tavallisilla eläinlajeilla, kuten marsuilla, kaneilla, jne. on enemmän vaatimuksia, että yksilö hyväksytään rekisteriin, ja ne vaatimukset koskevat myös harvalukuisia muunnoksia. Yhdistyksen säännöistä riippuen, sukutaulun pitää olla oikeanlainen, eläimellä pitää olla näyttelytulos tms. Harvinaisia muunnoksia saattaa kuitenkin joutua kasvattamaan tekemällä risteytyksiä, esimerkiksi marsuilla ridgeback-rotu, joka ei ole standardissa lainkaan. Sama pätee myös standardiin kuuluviin muunnoksiin, jotka ovat harvalukuisia maassa, esim. marsujen beige-väritys. Jos jalostuseläimiään ei pysty rekisteröidä, ei pysty hakea kasvattajanimeäkään ainakaan sillä muunnoksella.

Jos haluat näyttelyyttää eläimiäsi, saada kasvattajanimen tai ainakin ylläpitää kasvattajanimeä, tarvitset siis rekisterinumeroita. Harvinaisten kasvattajana oppii rekisteröintisäännöt erittäin hyvin, koska rekisterikelpoista jälkikasvua on vaikeampi saada aikaan. Esimerkiksi marsuilla on omat rajoituksensa eri muunnosten ”sotkemisesta” keskenään. Kasvattaja joutuu ottaa todella tarkkaan selvää, mitkä rotu- tai väriristeytykset ovat sallittuja. Jos kuitenkin joutuu yhdistää keskenään ei-sallittuja muunnoksia, jälkikasvua ei voi rekisteröidä. Silloin täytyy miettiä, miten sitten seuraava sukupolvi saataisiin rekisteröityä. SMY hyväksyy rekisteriin marsun, jolla vain yksi isovanhemmista on ”sopimatonta” väriä/rotua.

Kaneilla rekisteröintiin vaaditaan ajoittain tiettyä määrää polveutumispisteitä. Välillä polveutumispisteistä luovutaan, sitten ne taas tulevat pakolliseksi. Lisäksi kani tarvitsee näyttelystä hyväksytyn ulkomuotoarvostelun. Jos oikeanvärisiä tai -rotuisia jalostuseläimiä on koko maassa vähän, tuskin kotonasi käytössä olevista jalostuseläimistä kaikki on mitään näyttelytähtiä. Leukapussit jne. voivat estää kania saamasta hyväksyttyä arvostelua, ja siten sitä ei voida rekisteröidä. Tällöin sen tuleva jälkikasvu menettää ainakin 5 polveutumispistettä, ja mahdollisesti lisää toiselta vanhemmalta tai joltain isovanhemmista.

Paremman puutteessa, kasvattaja saattaa joutua pitämään kotona myös väärää muunnosta olevia eläimiä, joiden avulla pyrkii siihen oikeaan. Ne eivät välttämättä ole lainkaan mitään mieleisiä muunnoksia, mutta tarpeellisia. Esimerkiksi minä olen joutunut pitää kotona mustia marsuja, vaikka se on varmaan viimeinen väri, millaisen marsun itselleni muuten hankkisin. Mutta mustat ovat parhaita apuja lilacin kasvatuksessa. Lilacilla on muitakin sukulaisvärejä: chocolate, beige, grey, carob... Nykyisten rekisterisääntöjen mukaan, lilaciin saa kuitenkin yhdistää enää vain mustaa.

Aikaisemmin näitä sai kaikkia käyttää keskenään jalostuksessa, ja kaikkia noita värejä olen joutunut itsekin käyttää lilacille. Aloitin greyllä ja black taneilla. Tan-kuviota siksi, ettei black olisi niin yksivärinen musta. ;) Suklaata olisin pitänyt kotona paljon mieluummin kuin mustaa. Suklaa, carob ja beige kuitenkin tuovat lilaciin kuulumatonta lämmintä sävyä. Beige ja carob ovat lisäksi lilacia huomattavasti harvinaisempia. Grey sen sijaan kuuluu kylmiin sävyihin, lilacin ja mustan ohella, joten alkuun pääsemisekseni, käytin sitä ahkerasti. Myöhemmin huomasin, että se tummentaa lilacin punaiset silmät ”ruskeiksi”. Greyn käyttämisen takia, lilacini saivat vuosikausia liian tummaturkkisia ja erityisesti liian tummasilmäisiä poikasia.

Nyt kun olen saanut lilacien silmät pysymään suhteellisen punaisina, on tullut uusi ongelma: beige. Todella vähäisesti nimittäin aikoinaan käytin suklaata. Nyt ne suklaat kummittelevat sukupolvien takaa tuottaen lilac-marsuilleni beige-poikasia! Joskus marsu näyttää poikasena lilacilta, mutta aikuisena onkin beige. Sen vuoksi on vaikea valita, mikä poikasista jäisi kotiin. Poikasia joutuu pitää kotona vanhemmaksi, ellei halua ottaa riskiä, että myy poikasen, joka onkin aikuisena lilac, ja kotiin jäänyt onkin isona beige.

Harvalukuisten kasvatuksessa joutuu pitää melko paljon eläimiä, koska ei voi laskea sen varaan, että voi lainata urosta tai ostaa poikasia myöhemmin joltain muulta kasvattajalta, jos sellaisia ei kellään muulla ole. Ja jos onkin, niistä ei välttämättä ole mitään apua, jos ne ovat jo ennestään samaa sukua kuin omasi. Jyrsijöillä sukusiitos on ok jonkin aikaa, jos sukutaulussa kertaantuvat eläimet ovat terveitä jne. Mutta kun kyseessä on vähälukuinen muunnos, jalostuseläimiä ei pysty valikoimaan ihan yhtä tiukasti kuin normaalisti. Virheiden katsominen sormien läpi kuitenkin kostautuu sukusiitoksessa. Ei voi siis ikuisesti kasvattaa hankkimatta uutta verta linjoihin.

Monelle meistä on liian korkea kynnys lähteä hakemaan eläimiä ulkomailta. Okahiirten, seeprahiirten ja roborovskien kasvatukset lopahtivat minulla aikoinaan siihen, että suvut loppuivat kesken. Silloin ei ollut edes vielä internet yleisessä käytössä, ja harvalla oli edes koko tietokonetta, saati sähköpostiosoitetta. Ulkomaille olisi pitänyt soittaa tai lähettää kirje, mutta mistä saada käsiin ulkomaisen kasvattajalistan yhteystietoineen, kun ei ollut nettiä? Onneksi nyt on! Ja jos itse ei uskalla tai ei ole varaa lähteä ulkomaille, puskaradiosta tai kasvattajatutuista varmasti ennen pitkää löytyy joku, joka voi tuoda eläimiä mukanaan kohtuullista korvausta vastaan. :)

Sitten vielä kun ne kullanarvoiset tuonnit pysyisivät terveinä ja lisääntyisivät... Itse sain vuosi sitten Saksasta kasvattajakavereiden avulla 3 sinisilmäistä valkoista hermeliiniä, mutta valitettavasti 2 niistä ei pitkälle loikkinut, ja jäljelle jäänyt uros ei ole ainakaan vielä lisääntynyt.

Artikkelit

© Anemoneniitty.net, 26.10.2013 18:35 Validated by HTML Validator (based on Tidy)